Hengitys
”Osaan kyllä pidättää hengitystäni.” Hiljainen lause sanottiin rikkomaan yötä.
”Voin pidättää sitä niin kauan kuin haluat.” Punahiuksinen veti raikasta yöilmaa keuhkoihinsa.
Pimeään yöhön syttyi valonlähde, liekki, joka lepatti hieman kevyessä tuulessa. Pian liekki katosi, mutta pieni, hohtava tupakan tulipää jäi valaisemaan kahden parvekkeella seisovan hahmon hetkeä. Tupakkaa sormissaan pitävä, mustahiuksinen ja kauniskasvoista punapäistä pidempi, veti keuhkoihinsa myrkyllistä savua, puhaltaen sen hetken päästä ulos. Myrkky jäi silti keuhkoihin. Tupakoiva antoi katseensa kiertää parvekkeen kaiteeseen nojaavassa, eteensä tuijottelevassa laihassa punahiuksisessa.
”Miksi sinä pelkäät?” Kysymys lausuttiin ilmaan hiljaisena, jopa hieman surullisena. Punapää kääntyi katsomaan hetkeksi mustahiuksista vastaamatta mitään, kääntäen katseensa kuitenkin takaisin edessään vallitsevaan pimeyteen. Mustahiuksisen keuhkoistaan ulos puhaltama savu levisi uudelleen ilmaan. Kumpikaan ei sanonut pitkään aikaan sanakaan: mustahiuksinen katsoi punapäätä, punahiuksinen tuijotteli taas eteensä.
Kuului pieni sihahdus, kun mustahiuksinen sammutti loppuunpalaneen tupakkansa yöstä kosteaan kaiteeseen. Pidempi otti muutaman kevyen askeleen ja tarttui punapäätä kädestä kiinni, valuen tämän kanssa hitaasti istumaan alas parvekkeen lattialle, selkä seinää vasten. Yö kietoutui hitaasti heidän ympärilleen minuuttien kuluessa. Hiljaisuus ei rikkoutunut: ainoat äänet olivat parvekkeella olijoiden kevyet hengitykset. Molemmat katselivat öistä taivasta.
”Tähdet ovat niin kauniita.”
Punahiuksinen käänsi hitaasti katseensa taivaasta vieressä istuvaan puhujaan.
”Miksen minä näe tähtiä?” kuului kuiskattu, hätääntynyt kysymys. Pidempi parvekkeella olijoista käänsi katseensa silmät suurina mustahiuksista tuijottavaan punapäähän. Hetkeen kumpikaan ei tehnyt mitään, he vain katsoivat toisiaan, mutta sitten mustahiuksinen kietoi kätensä nuoremman ympärille vetäen toisen lähemmäs, melkein syliinsä. Punapää nojautui vasten toisen rintakehää pidemmän käsien ollessa kietoutuneena nuoremman ympärille. Mustahiuksinen silitteli kevyesti toisen paljaita käsivarsia. Hetken päästä lyhyempi rentoutui palaten samaan, hieman sulkeutuneeseen olotilaan, jossa oli ollut ennen mustahiuksisen puhetta tähdistä. Punahiuksinen katseli taas taivasta, mutta pidempi katsoi nuoremman käsivarsia.
”Mitä nämä arvet ovat?”
Punapää katsoi hetken pidempää, mutta loi taas katseensa taivaaseen sanomatta sanaakaan.
”Katso minua.” Punapää käänsi katseensa mustahiuksiseen.
”Kerro minulle”, mustahiuksinen sanoi hitaasti ja hiljaisesti vilkaisten toisen käsivarsia, ”mitä nämä arvet ovat?” Punahiuksinen katsoi hetken toista ja pudisti sitten päätään sanomatta vieläkään mitään. Molemmat katsoivat toisiin: punahiuksinen ilmaisematta mitään tunteita kauniilla kasvoillaan, mustahiuksinen surullisena.
Perhosenkevyt suudelma, joka kesti ehkä sekunnin, jos sitäkään, laskettiin mustahiuksisen huulille. Punapää kääntyi katsomaan jälleen taivasta mustahiuksisen katsoessa edelleen nuorempaansa.
”Sano vain, ja minä pidätän hengitystäni vaikka aamuun asti.”
Harmi, että tekstin joutui lukemaan näin valoisalla, mutta joka tapauksessa se oli todella hyvä! Teksti oli erittäin luovasti kirjoitettu :)
VastaaPoistaCaterina Cioletti
Todella hyvää tunnelman kuvaamista. Teksti heräsi eloon erinomaisesti ja tunnelman pystyin aistimaan hyvin
VastaaPoistaMatias
Hieno ja erilainen teksti. Se ei ollut turhan selkeä, sai tehdä omia tulkintoja. Upeasti olit luonut öisen tunnelman.
VastaaPoistaNinni
Tykkäsin novellistasi vaikka päivä onkin :) Olen samaa mieltä Ninnin kanssa, olit luonut öisen tunnelman mahtavasti!
VastaaPoistaTatja
Samaa mieltä muiden kommentoijien kanssa. Hyvää kuvaamista ja tekstin herättämistä eloon.
VastaaPoistaAntti
Sai kyllä tunteet liikkeelle :D ja tosiaan harmi että valoisalla joutu tän lukemaan. Kaunis teksti.
VastaaPoistaValtteri S
Mitään uutta en oikein voi enää muihin kommentteihin lisätä, todella kaunis ja hiukan salaperäinen teksti, tunnelma oli todella hyvä.
VastaaPoistaIda